Lentoonlähtö riippuliitimellä

Suomen oloissa lentoonlähtö tapahtuu normaalisti kääntöpyörähinausmenetelmällä. Tässä menetelmässä käytetään noin 1200 metriä pitkää narua, jonka toinen pää kiinnitetään hinauskytkimen avulla lentäjän rintaan, ja toinen pää hinausradan toisessa päässä odottavan hinausajoneuvon (auto tai moottorikelkka) hinauspuntarin kytkimeen. Hinausnaru, joka on likipitäen vastaavaa materiaalia kuin kaikille tuttu pyykkinaru, kiertää kääntöpyörän kautta hinausajoneuvoon. Tällä saavutetaan se etu, että hinausauton kuljettajalla säilyy näköyhteys hinattavaan liitimeen.

Ulkomailla vuoristo-olosuhteissa on yleistä startata vuorien rinteiltä. Tässä lentoonlähtötavassa siiven kanssa juostaan voimakkaasti alarinteeseen kunnes siipi alkaa kantamaan, ja vasta kun siipi lentää kunnolla, lakkaa pilotti juoksemasta ja nostaa jalat valjaspussiin.

Pilotti odottaa tarkkaavaisena tuuliolosuhteiltaan sopivan hetken ilmaantumista. Lentoonlähtö pyritään suorittamaan aina suoraan vastatuuleen, koska tällöin lentoonlähtöön vaadittava maanopeus minimoituu, ja startista tulee sekä helpompi että turvallisempi. Sivutuulesta aiheutuu oma vaikeutensa, koska tällöin siipi pyrkii kallistumaan helposti sivulle, mikä on lähtötilanteessa vaarallista. Yleisesti ottaen takatuuleen ei startata lainkaan, koska tällöin maanopeus kasvaa vaarallisen suureksi eikä pilotilla sen paremmin kuin hinaajalla ole varaa pienimpäänkään virheeseen.

Sopivan hetken ilmaannuttua pilotti antaa komennon "Valmis, aja!", ja nostaa siiven valmiusasentoon. Hinausauton kuljettaja lähtee välittömästi komennon saatuaan ajamaan, ja pyrkii kiihdyttämään auton nopeuden noin 50 - 60 km/h, ennenkuin naruun jätetyt löysät kiristyvät ja pilotti alkaa tuntea vedon.

Narun kiristyttyä pilotti vastustaa vetoa hetken, käytännössä siihen asti kuin se on mahdollista. Sen jälkeen annetaan narun vetää yhdistelmää, ja jos veto on riittävän voimakas, tarvitaan vain muutama askel...

...kun liidin on jo ilmassa! Tämän jälkeen hinaus kestää pari kolme minuuttia, missä ajassa saavutetaan noin 300 - 500 metrin korkeus.

Laskeutuminen riippuliitimellä

Laskeutuminen suoritetaan vastatuuleen maanopeuden minimoimiseksi, ja ennen laskua lennetään ns. laskukuvio, joka koostuu kolmesta osasta. Ensimmäinen on myötätuuliosa, joka lennätään nimensä mukaisesti laskupaikan suhteen myötätuuleen. Myötätuuliosalle lähdetään noin 100 - 150 metrin korkeudesta. Toinen osa on perusosa, jossa käännytään 90 astetta myötätuuliosaan nähden. Kolmas ja viimeinen osa on finaali, missä käännytään suoraan vastatuuleen. Tässä vaiheessa pyritään välttämään kaikenlaisia ylimääräisiä manöövereitä ja keskittymään laskeutumisen virheettömään suorittamiseen.

Pilotti on kääntänyt liitimen finaaliin ja valmistautuu laskuun mm. ottamalla jalat ulos valjaista.

Finaalin loppuvaiheessa pilotti liitää noin puolesta metristä metriin irti maan pinnasta lisäten jatkuvasti siiven kohtauskulmaa ja hidastaen näin lentonopeuttaan. Lopulta siipi ei enää kunnolla kanna ja alkaa sakata...

...jolloin pilotti työntää voimakkaasti siiven mahdollisimman pystysuoraan kuolettaakseen nopeuden kokonaan. Onnistuneessa laskussa pilotti laskeutuu suoraan jaloilleen ja hänen maanopeutensa on nolla. Kuvassa pilotti sekunnin murto-osaa laskeutumisen jälkeen, siipi vielä pystyasennossa.

Ja koska video kertoo enemmän kuin tuhat kuvaa, ohessa myös video sekä startista että laskeutumisesta.

Startti, 8.5 mb.

Laskeutuminen, 1.5 mb.

Lentäminen

Talvisissa olosuhteissa lentäminen on enimmäkseen "liukumäkien" ottamista, eli liidin hinataan ylös, ja alas tullaan tasaisessa liu'ussa. Toisinaan on mahdollista lentää rinnetuulessa. Tällöin esimerkiksi järven selältä puhaltava tuuli törmää rannassa rinteeseen tai mäkeen, ja on pakotettu nousemaan ylös mäen muotoa mukaillen. Mäen eturinteeseen syntyy nousevasta ilmasta patja, joka kannattelee myös liidintä. Ilmiön luonteesta johtuen tämänkaltainen lentäminen rajoittuu varsin paikalliseksi.

Oikeasta lentämisestä sen sijaan aletaan puhua keväällä ja kesällä kun auringon paistaessa syntyy ilmamassoihin lämpötilaeroja, ja lämmin kevyt ilma alkaa nousta ylöspäin, jolloin syntyy termiikkejä. Liitimellä pyritään pysymään nousevan termiikin sisällä lentämällä jatkuvassa kaarrossa, jota tiukennetaan ja loivennetaan sen mukaan mitä nousua/laskua ilmaiseva mittari, variometri, neuvoo. Suomen olosuhteissa termiikissä voi nousta parhaimmillaan liki kolmen kilometrin korkeuteen. Kun termiikki on noustu ylös loppuun, eli pilvenpohjiin asti, lähdetään liukuun kohti seuraavaa nostoa. Termiikkejä hyväksi käyttäen on mahdollista lentää useiden tuntien pituisia lentoja, ja taittaa matkaa jopa satoja kilometrejä. Suomen ennätys vapaassa matkassa lähtöpisteestä lukien on yli 300 kilometriä.

Hyvien kelien aikaan ja kisoissa pilotit pyrkivät lentämään erilaisia tehtäviä, joita on neljää perustyyppiä: vapaa matka, määrämaali, edestakainen lento, sekä kolmiolento. Vapaassa matkassa pyritään lentämään lähtöpaikalta mahdollisimman kauaksi mihin tahansa suuntaan. Määrämaalissa on jo ennen lähtöä asetettu tavoite mihin yritetään lentää. Edestakaisessa lennossa on käännepiste, jonka kautta on lennettävä ja palattava sen jälkeen lähtöpaikkaan. Kolmiolennossa on kaksi käännepistettä, ja näiden kautta lennettäessä muodostuu lentoreitistä kolmio kun lopuksi palataan lähtöpisteeseen. Usein käy niin että tehtävää ei saada joko sääolosuhteista tai pilotin virhearvioinnista johtuen loppuunvietyä, ja pilotti joutuu suorittamaan maastolaskun jollekin riittävän suurelle pellolle.

Pilotti hakemassa "taivaspaikkaa" eli termiikkiä heikon näköisessä kelissä.

Termiikki eli nosto on ruuvattu loppuun ja pilotti on liu'ussa miltei pilvenpohjien tasalla kohti seuraavaa nostoa.

Kun on ilmaa kaksi kilometriä navan alla, unohtuvat arkiset asiat!

Pilotti suorittamassa maastolaskun finaalia isohkolle pellolle kelin heikentymisen vuoksi.

Toisinaan useampikin pilotti joutuu laskeutumaan samalle pellolle jos taivas ei vain kanna!

Pilotti ottaa rennosti maastolaskun jälkeen pakattuaan välineensä.

Hinaustoiminta

Kuten yllä todettiin, Suomessa taivaalle päästään tavallisesti hinaamalla. Hinausajoneuvona on tavallisimmin auto tai moottorikelkka, myös mönkijöitä voidaan käyttää. Taittopyörähinaus on verrattain nopea tapa saada pilotteja taivaalle, narun molemmat päät ovat samanlaiset, joten yhden hinauksen jälkeen naru on jälleen välittömästi käytettävissä hinaukseen heti kun hinausajoneuvo ehtii takaisin taittopyörälle. Jos toimintaa halutaan nopeuttaa äärimmilleen, voidaan hinata kahdella eri ajoneuvolla, jolloin toinen menee aina valmiiksi odottamaan edellisen hinauksen loppumista. Näin säästetään hinausajoneuvon taittopyörälle palaamiseen kuluva aika.

Kuvassa näkymä hinausauton ohjaamosta. Oikealla puolella näkyy starttipaikalle menevä hinausnaru (auto siis ajaa kohti starttipaikkaa), ja tuulilasin ulkopuolella näkyy hydraulisesti toimiva vetopainemittari, jonka avulla hinaaja osaa sovittaa vedon vallitseviin olosuhteisiin.

Hinauksen alkuvaiheessa hinauksen voimakkuutta säädellään lähinnä ajoneuvon nopeudella, joka täytyy sovittaa vallitseviin tuuliolosuhteisiin. Kun liidin on selvästi irti maasta, seurataan vedon voimakkuutta vetopainemittarilla, jotta hinaus ei käy pilotille vaaralliseksi. Vedon voimakkuus on tyypillisesti 90 - 110 kg, hiukan pilotin painosta riippuen.

Kuvassa talvista hinauskalustoa nokka kohti starttipaikkaa, kelkan takana näkyy jäähän kairattuun reikään asennettu taittopyörä.

Näkymä taittopyörältä hinauksen loppuvaiheissa. Liidin on jo suhteellisen jyrkässä kulmassa taittopyörään nähden, ja jossain vaiheessa naru alkaa vetämään liidintä pikemminkin alas- kuin ylöspäin. Tässä vaiheessa pilotti laukaisee hinausnarun irti ja siirtyy etsimään nostoja.